Valmentaminen on vuorovaikutusta


Kuvitellaanpa tilanne. 12-vuotias Maria on juuri lähdössä piirisarjapeliin. Häntä jännittää, koska edellisissä treeneissä valmentaja oli hermostunut Marian hyvälle kaverille Heidille. Joukkue oli harjoitellut maalintekotilanteisiin pääsemistä ja maalintekoa. Heidin ja Marian valmentaja oli ennen treenejä piirtänyt tarkkaan taktiikkataululle miten kenenkin pitäisi liikkua, minne syötetään milloinkin ja miten pallo laitetaan maaliin. Heidi ei ollut totellut valmentajan määräyksiä, vaan syötön sijasta hän olikin kuljettanut palloa, koska on mielestään siinä tosi hyvä ja näki sen paremmaksi vaihtoehdoksi siinä tilanteessa.  Valmentaja oli hermostunut ja huutanut Heidille ja koko joukkueelle siitä, miten tärkeää on noudattaa hänen luomaansa taktiikkaa, mikäli joukkue aikoo voittaa sarjajohtajan seuraavassa pelissä. Kenelläkään ei olisi oikeutta poiketa hänen suunnitelmastaan – vai oliko pelaajat sitä mieltä, että he tietävät jalkapallosta enemmän kuin hän? Sen jälkeen valmentaja oli käskenyt yhden vanhemmista kuvaamaan kännykällään harjoituksia. Treenien jälkeen koko joukkue katsoi videolta kaikki mahdolliset virheet, jotta tietäisi pelissä sitten miten ainakaan ei kannata tehdä. Olipa valmentaja juoksuttanut vielä muutaman kerran viivojakin treenien lopussa, jotta pelaajat tietäisivät mitä on edessä, mikäli ottelusta tulee tappio. Mariaa jännitti siksi, että hän pelkäsi epäonnistuvansa valmentajan laatimassa taktiikassa ja saavansa vuorostaan häneltä huudot. Häntä jännitti myös se tuleeko Heidi vai ei. Heidi oli uhannut jopa lopettaa koko jalkapallon edellisten treenien jälkeen, koska hän pelkäsi valmentajaa.

 

Kuvitelmaa vai ei? Hyvinkin totta 80- ja vielä jopa 90-luvun autoritäärisessä valmennuskulttuurissa Suomessa. Ei kai enää? Koska millaisia pelaajia tällaisesta valmennuksesta kasvaa? Oivaltavia, rohkeita, vahvan itseluottamuksen omaavia, omasta tekemisestään vastuuta kantavia, itsenäisiä päätöksiä tekeviä pelaajia? Kysymyksiä esittäviä, mielipiteitänsä jakavia, keskustelevia ja kuuntelevia pelaajia?

 

Itse valmensin ennen peliä, jota pelaajat pelasivat. Rakensin toimintani aina ensin taktiikan, pelitavan, pelijärjestelmien ja vastustajan pelaamisen mukaan. Nykyään, ruotsalaisessa valmentajakulttuurissa herätykseni saaneena autan ihmisiä valmentautumaan, jotta he voisivat pelata peliä mahdollisimman hyvin. Mitä se käytännössä tarkoittaa? No ensinäänkin sitä, että jokainen pelaaja on minulle yksilö, ensisijaisesti ihminen.  Ei pelinappula, jota liikuttelen kentällä kuin Subbuteossa ( pöytäjalkapallopeli ). Pyrin kohtaamaan jokaisen pelaajan siten, että juuri hän oppisi parhaiten, ja että juuri hän saisi käyttää omia vahvuuksiaan niin ihmisenä kuin pelaajanakin joukkueen hyväksi. Pyrin valmentamaan pelaajia heidän vahvuuksien ja onnistumisten kautta. Valmentajan tehtävä on mielestäni luoda sellaisia harjoitteita, joissa pelaajilla on mahdollisuuksia onnistua valituissa teemoissa. Esimerkiksi jos teemana on maalintekotilanteisiin pääseminen harjoitteen tulee olla sellainen, että pelaajilla on mahdollisuus onnistua esim. syöttökombinaatioissa, 1v1 tilanteiden luomisessa, tilanteoissa / tilan täyttämisessä jne. Tällöin vastustajien määrällä, alueen koolla tai vaikka kosketusrajoituksilla voidaan vaikuttaa siihen, että onnistumisten mahdollisuudet kasvavat. Ja sen jälkeen tuleekin valmentajan rooli auttaa pelaajia onnistumisiin ( kyselytekniikka – miten tilanteen voisi ratkaista, kannustaminen, antaa selkeästi peliä parantavia ohjeita ilman virheitä korostaen ) tärkeäksi. Se vaatii kärsivällisyyttä – malttaa odottaa onnistumisia ja vahvistaa niitä. Näetkö siis virheitä vai vain erilaisia suorituksia ja valintoja?

 

Palautteen anto on yksi äärimmäisen tärkeä hetki valmennuksessa. Palautetta annetaan ja toivottavasti myös saadaan ( valmentajat ) koko ajan, kentällä ja sen ulkopuolella. Mitä sanoja käytät? Millä äänen sävyllä sanot ne? Entä kehonkieli? Viestiikö se jotain aivan muuta kuin sanot? Ilmapiiri tulisi luoda sellaiseksi, että jokainen pelaaja kokee, että palautteen annon tarkoitus on auttaa pelaajaa kehittymään pelaajana – ei arvostella suorituksia.  Valmentajan tuntiessa pelaajansa yksilöinä, hän kykenee antamaan palautettakin yksilöllisellä tavalla erilaiset ihmiset huomioiden. Ihannetilanne olisi se, että pelaajat antavat palautetta myös toisilleen – mihin haluaisin syötön, millaisen syötön ja miksi? Pelaajien peli. Vai? Eikö olisi myös mahtavaa valmentajana saada palautetta pelaajilta? Miltä tämä harjoite tuntui – pääsitkö tekemään tänään niitä suorituksia, joita yhdessä sovittiin kehityskohteiksi? Oliko harjoituksen fyysinen rasittavuus millainen? Millaisia harjoitteita haluaisit meidän tekevän ja miksi? Tsekatkaapas netistä ”Pelaajat päättää” viikko!

 

Aivot voi laittaa narikkaan, jos joku toinen kertoo ja kontrolloi koko ajan tekemistäsi. Mitäs jos puhuva pää vaihtuisikin joukkueen palavereissa ryhmätöiksi? Ottelupalaveri olisikin välillä pelaajien vetämä? Tavoitteenasettelut tehtäisiin pienryhmissä esimerkiksi linjoittain? Ja niistä sitten muodostettaisiin koko joukkueen pelilliset tavoitteet? Harjoituksissa valmentaja ei antaisikaan valmiita vastauksia pelaajille, vaan osallistuttaisi heidät löytämään ratkaisuja kysymällä, ehdottomalla – käskemisen unohtaen? Aiheuttaisiko tämä erilaisia vaihtoehtoja enemmän, ymmärrystä, oivallusta ja osallistumista? Sellaisen fiiliksen, että tämä on meidän kaikkien yhteinen juttu, jossa jokaisella on mahdollisuus osallistua ja jokaisella on loppujen lopuksi vastuu omasta kehittymisestään?

 

” A trainer lights a fire under somebody, a coach lights a fire inside them – get them excited about themselves “. Jokainen meistä valmentaa omalla persoonallaan, mutta itsensä peliin laittavat valmentajat ja aidosti läsnä olevat caochit monesti luovat ilmapiirin joukkueeseen, jossa pelaajatkin haluavat heittäytyä toiminnalle. Tärkein tehtävämme valmentajina on innostaa ja auttaa. Antaa sisäisen liekin palaa ja heitellä siihen tuleen lisää bensaa. Valmentajana olet etuoikeutetussa tilanteessa, saat olla vaikuttamassa toisten ihmisten elämään. Voit sanoa yhden asian tai tehdä yhden teon, jonka valmennettavasi muistaa koko loppuelämänsä – valmentajan mahdollisuus vaikuttaa on ainutlaatuinen.

 

16-vuotiaat Maria ja Heidi ovat pukeneet tänään ensimäistä kertaa maajoukkuepaidan päällensä. Heidän valmentajansa istuu ylpeänä stadionin katsomossa. Hän oli kasvanut autoritäärisessä valmennuksessa itse 70-80 luvulla pelatessaan ja toteutti sitä samaa valmennusmetodia omiin pelaajiinsa. Tuon tarinan alussa tapahtuneen harjoituksen jälkeen valmentaja soitti seuran valmennuspäällikölle ja he keskustelivat pitkään. Menivät seuraavana päivänä kahvillekin ja valmennuspäällikkö tuli tutoroimaan valmentajan joukkueen pari seuraavaa peliä ja harjoitusta. Hän auttoi valmentajaan oppimaan uusia, pelaajia osallistuttavia keinoja ja harjoitteita ja tuki valmentajaa hänen kehittymisessään. Seura aloitti valmentajakerhon, jossa valmentajat keskustelivat yhdessä pelin ja pelaajien kehittämisestä, seuran toimintakulttuurista ja kävivätpä he yhdessä ulkomaillakin tutustumassa kansainvälisiin toimintatapoihin ja pelaajakehityslinjauksiin. Seuraavana vuonna valmentaja kouluttautui lisää Palloliiton valmentajakursseilla ja sai lisää työkaluja arkeensa. Harjoitukset kehittyivät, menipä joku viikko jopa niin, että pelaajat saivat olla mukana päättämässä, mitä treenejä vedettiin. Tilanteista keskusteltiin yhdessä, videoita katseltiin, mutta pääosissa olivat hyvät suoritukset ja niiden vahvistaminen. Kerran yhden videopalaverin vetivät pelaajat – valmentaja oli kerännyt videoklipit ja pelaajat saivat kertoa toisilleen, mitä klipissä tehtiin hyvin ja mitä tulisi kehittää. Pelaajien palaverissa, kapteenien johdolla, joukkue loi yhdessä kehitystavoitteet ja niistä keskusteliin yhdessä valmentajien kanssa. Mietittiin yhdessä käytännön keinojakin siihen, miten vahvuuksia vahvistettaisiin ja kehitysosa-alueita kehitettäisiin. Joukkueesta tuli oikeasti joukkue, kun kaikki kokivat olevansa tärkeitä. Pelaajat innostuivat tavoittelemaan kehittymistä yksilöllisissä tavoitteissaan ja monesti ennen treenejä, valmentajan saapuessa paikalla aikaisemmin, puolet joukkueesta oli jo treenaamassa omia juttujaan. Koulussa välitunneilla tytöt pelasivat poikien kanssa pienpelejä ja kesälomalla he suorastaan asuivat kentillä.

Maria ja Heidi ovat molemmat avauskokoonpanossa ja seuran pikkujunioreiden saattaessa heidät kentälle täysi stadionin katsomo nousee seisomaan ja huutaa SUOMI! SUOMI! ja heidän nimiään. Yhteisöllisyys on käsin kosketeltavaa. No miksipäs ei – uusi tyttöjunioreiden pelaajamääräennätys meni rikki juuri tänä kesänä ja pelaajamäärän kasvulle ei näy loppua. Puskaradio kehuu kaupungilla seuran toimintaa, pelaajat nauttivat treeneissä, joukkueet pelaavat seuran näköistä futista, yksilöt kehittyvät ja moni on jo päässyt maajoukkueleiritykseenkin mukaan. Vanhimmat tyttöjuniorit ovat mukana lasten valmennuksessa ja heille järjestetään omia ohjaajakursseja. Tiedä vaikka joku jatkossa suuntautuisi ihan sille työurallekin ja tulevaisuudessa saisi työpaikan seuran iltapäiväkerhosta.  Kuvitelmaa vai ei? Teidän seurassanne ei 

 

Marianne Miettinen

TU18 ja TU19 päävalmentaja

TU18-TU21 pelaajakehitysvastaava


Kirjoitus julkaistu 13.12.2016 HJS Lehdessä 2/2016


Marianne Miettisen luento ”Valmentaminen on vuorovaikutusta” järjestetään Hämeenlinnan Jalkapalloseuran toimesta 19.1.2017 kello 17.30 – 20.00 Ravintola Fredrikan tiloissa osoitteessa Wetterhoffinkatu 2.

Tilaisuuteen vapaa pääsy yli laji rajojen